© Suomen ympäristökeskus SYKE
Muoveihin lisätään useita erilaisia kemikaaleja parantamaan niiden ominaisuuksia. Osa näistä yhdisteistä voi olla ihmiselle ja ympäristölle haitallisia.
Erilaisten haitallisten yhdisteiden esiintyminen muoveissa riippuu pitkälti niiden käyttötarkoituksista. Esimerkiksi pakkausmuoveissa käytetään vähemmän lisäaineita kuin esim. erilaisissa kulutusta kestävissä tuotteissa tai vaikka rakennusmateriaaleissa. Pakkausmateriaaleista etenkin elintarvikekontaktissa olevissa muoveissa on varsin vähän lisäaineita, sillä niiden laatuvaatimukset ovat hyvin tiukat.
Eniten tietoa löytyy sellaisista haitallisista yhdisteistä, joihin kohdistuu jo erilaisia rajoituksia tai kieltoja. Tällaisia yhdisteitä ovat esimerkiksi POP-yhdisteet (Persistent Organic Pollutants) tai erityistä huolta aiheuttavat SVHC-aineet (Substances of Very High Concern). Nämä yhdisteet ovat käyneet läpi erilaisia riskinarvioita ja niitä on seurattu ympäristön eri osista.
Näiden lisäksi on kuitenkin olemassa vielä lukuisia niin sanottuja ”nousevia yhdisteitä”, joiden todellisia ympäristö- ja terveysvaikutuksia ei vielä tunneta riittävästi. Näihin ”nouseviin aineisiin” lukeutuu muun muassa sellaisia yhdisteitä, joita on käytetty korvaamaan jo kiellettyjä tai rajoitettuja yhdisteitä.
Tarkoituksella lisätyt aineet
Muovista valmistettujen tuotteiden tulee toisinaan kestää esimerkiksi suuria lämpötilojen vaihteluita, UV-säteilyä ja/tai mekaanista rasitusta, tai niillä pitää olla muita käyttötarkoituksen kannalta välttämättömiä ominaisuuksia (esimerkiksi väri, happi- ja kaasutiiviys, paloturvallisuus).
Näitä ominaisuuksia voidaan tuottaa yhdistelemällä esimerkiksi eri muovilajeja (monikerrosmuovipakkaukset) tai käyttämällä erilaisia täyte- ja lisäaineita. Muoveihin lisättyjen yhdisteiden määrät vaihtelevat suuresti halutuista ominaisuuksista, käyttötarkoituksesta sekä täyte- ja lisäaineiden hinnasta riippuen.
Lisäaineina toimivat yhdisteet voivat kulkeutua muovimateriaalista sen pintaosiin, josta ne päätyvät edelleen ympäröivään veteen, ilmaan, maaperään tai joutuvat suoraan kosketukseen esimerkiksi ihon kanssa. Tämä niin sanottu migraationopeus riippuu yhdisteestä. Sen on todettu myös hidastuvan ajan kuluessa, kun pitoisuus muovissa pienenee.
On huomioitava, että myös heikosti irtoavat tai kulkeutumattomat yhdisteet voivat vapautua muoveista niiden rapautumisen johdosta. Ympäristöön päätyvät muovit voivat myös sisältää haitta-aineita, jotka ovat peräisin esimerkiksi muovipakkauksen sisällöstä, koska erilaisia terveydelle ja/tai ympäristölle haitallisia nesteitä pakataan muovipakkauksiin. Muovipakkauksen käytön aikana muovimateriaaliin imeytyy haitta-aineita, jolloin ympäristöön päätyessään tällainen muovituote toimii haitta-aineen päästölähteenä.
Ympäristöstä tai käytön aikana muoveihin pidättyvät yhdisteet
Muovien on havaittu myös sitovan itseensä orgaanisia haitallisia aineita ympäristöstä. Tällaisia yhdisteitä ovat esimerkiksi niin sanotut klassiset ympäristömyrkyt kuten DDT-, PCB- tai PAH-yhdisteet. Näitä yhdisteitä ei ole tarkoituksella lisätty muoveihin. Yhdisteiden hydrofobisuus ja pysyvyys mahdollistavat niiden pidättymisen ympäristöstä muoveihin.
Sitoutumiseen vaikuttaa myös oleellisesti muovikappaleen koko. Mitä pienemmästä kappaleesta on kysymys, sitä suurempi suhteellinen sitoutumispinta-ala sillä on. Toisaalta myös ohuempi muovikalvo pidättää yhdisteitä huomattavasti tehokkaammin kuin paksumpi muovikappale. Muovien kyky absorboida haitallisia aineita vaihtelee muovilajista riippuen.
Muoveihin lisättyjen tai sitoutuneiden yhdisteiden vaikutukset
Eliöt voivat syödä erehdyksessä muovia tai sitä voi päätyä muun ravinnon mukana eliöihin. Eräissä tutkimuksissa on havaittu viitteitä siitä, että tietyt haitalliset yhdisteet saattavat siirtyä eliöiden syömistä muovipartikkeleista niiden kudoksiin. Mikromuovit voivat toimia tärkeässä roolissa yhdisteiden siirtymisessä eliöiden kudoksiin etenkin silloin, kun kyse on muoveihin lisätyistä yhdisteistä. Lisättyjen yhdisteiden pitoisuudet voivat muoveissa olla toisinaan hyvinkin suuria. Tutkimustietoa muoveihin sitoutuneiden tai niihin lisättyjen haitallisten yhdisteiden siirtymisestä eliöihin on olemassa kuitenkin edelleen varsin vähän.