Näytteenottoa tekonurmesta Käpylässä. © Olli Leino
Tekonurmet voivat olla parasta, mitä suomalaiselle liikunnalle on 2000-luvulla tapahtunut. Samalla tekonurmet rasittavat ympäristöä monella tapaa. Jalkapalloharrastajana ja tekonurmien kiertotalouden asiantuntijana yritän sovittaa liikkumisen etuja ja ympäristönsuojelua yhteen.
Vuonna 2001 jalkapalloa pelattiin pääasiassa hiekkakentillä, mutta nykyään tekonurmet ovat vallanneet niin harraste- kuin huippufutiksen. Paremmat kenttäolosuhteet ovat osaltaan kasvattaneet lajin suosiota, ja vuonna 2024 pelipassin omisti lähes 170 000 pelaajaa – kolminkertainen määrä vuosituhannen alkuun verrattuna. On vaikea sanoa, kumpi tuli ensin, kasvanut harrastajamäärä vai paremmat kentät. Joka tapauksessa tekonurmet ovat merkittävästi edistäneet jalkapallon harrastusmahdollisuuksia.
Tekonurmet kehittyvät jatkuvasti
Tekonurmiolosuhteet ovat hyvin tasalaatuiset ja kentillä voi pelata parhaimmillaan läpi vuoden. Tekonurmet ovat myös kenttien omistajille siitä helppoja, että käyttökustannukset ovat alhaisemmat kuin luonnonnurmilla. Muun muassa näistä syistä tekonurmia on Suomessa paljon, arvioiden mukaan yli 500. Helsingissä kenttiä on noin 75, joista suurin osa on jalkapallokenttiä. Tekonurmethan eivät ole vain jalkapalloa varten, vaan niitä käytetään myös muun muassa pesäpallo- ja tenniskentillä.
Tällaisella määrällä kenttiä on myös ympäristövaikutuksensa. Käytön aikana merkittävin ympäristöhaaste on kentältä pois kulkeutuva kumirouhe. Sitä on päätynyt minunkin kotiini vuosien saatossa kymmeniä kiloja, mutta varsinainen ongelma on kumirouheen kulkeutuminen luontoon. Rouhetta voi päätyä lähiympäristöön vuosittain jopa 1800 kiloa.
Tekonurmen sisällä voi olla kumirouhetta. © Olli Leino
Ympäristöön kulkeutumiselle on onneksi käytössä ratkaisuja. Esimerkiksi reunat kenttäalueen laidalla, keräimet sadevesikaivoissa ja riittävä tila talvikunnossapidolle vähentävät ympäristökuormaa. Nämä kaikki ovat myös siitä hyviä ratkaisuja, etteivät ne hankaloita kentän käyttöä. Myös käyttökustannukset ovat pienemmät, jos täyteainetta ei tarvitse olla niin usein lisäämässä.
Myös materiaalit ovat päivittyneet. Uudet kumirouheiset kentät on kielletty vuodesta 2031 eteenpäin ja jo nyt on tarjolla paljon täytevaihtoehtoja.
Helsingin kaupunki on hankkinut täyteaineeksi esimerkiksi oliivikivi- tai maissintähkärouheita. Elintarviketeollisuuden sivuvirtojen hyödyntäminen on järkevää ja uusien täyteaineiden ympäristövaikutukset ovat vähäisemmät. Ne ovat kuitenkin tällä hetkellä kalliimpia kuin kumirouhe eikä ole vielä täyttä varmuutta, kestävätkö uudet täyteaineet kulutusta yhtä hyvin. Suurena kenttäomistajana Helsingin kaupungilla on mahdollisuus ja velvollisuus kokeilla uusia materiaaleja. Esimerkkimme avulla myös pienemmät kentänomistajat, kuten urheiluseurat, voivat hankkia kenttiä, jotka kuormittavat ympäristöä vähemmän.
Jos hoitaa kentänomistajan velvollisuudet oppikirjan mukaan, on mahdollista estää kumirouheen päätyminen luontoon vanhoilta kentiltä. Uusilla kentillä voi kokeilla jotain monista biopohjaisista täyteaineista. Oppikirjasta ei kuitenkaan löydy vastauksia siihen, mitä tehdä käytöstä poistetulle tekonurmelle.
Käytöstä poistuva tekonurmi on haaste
Harrastajan näkökulmasta sillä ei ole merkitystä, mitä tekonurmelle tapahtuu käyttöikänsä päässä, kunhan se ei vaikuta harrastamiseen. Ympäristön ja resurssitehokkuuden kannalta merkitys on sitäkin suurempi. Täysikokoinen jalkapallokenttä on kooltaan noin 7500 m2 ja painaa yli 200 000 kiloa. Se on valtava määrä materiaalia. Käyttöikänsä päähän tekonurmi tulee 8–10 vuoden kuluessa, joten yli 500 tekonurmikentän Suomessa joudutaan jatkuvasti ratkaisemaan jatkokäytön pulmia.
Yksi ratkaisu on siirtää kenttä uuteen käyttöön. Kenttiä on voitu sijoittaa uudelleen tai leikata palasiksi ja viedä alustaksi esimerkiksi frisbeegolfin heittopaikalle, agilityhalliin tai ampumaradalle.
PlastLIFE-hankkeessa otettiin näytteitä tekonurmista.
Uudessa käytössä on paljon huomioitavaa. Tarvittavan tekonurmen määrä on usein paljon pienempi kuin käytöstä poistuvan tekonurmen määrä. Samalla tekonurmen ympäristöhaasteet siirretään uudelle omistajalle. Jos haluaa materiaalista vain eroon, on poltto energiaksi mahdollista, mutta samalla menetetään merkittävä määrä hyödynnettävissä olevia raaka-aineita.
Helsingin kaupungin PlastLIFE-osahankkeessa pilotoidaan kiertotalouden kannalta parhaita jatkokäsittelyratkaisuja. Tiedämme jo, että tekonurmen eri osat voidaan erotella niin, että täyteaineet saadaan uudelleen samaan käyttöön. Tekonurmimaton käsittely on haastavampaa. Matossa on useaa muovia sekä muita aineita, kuten liimoja ja suoja-aineita. Ilman materiaalien testausta emme kuitenkaan voi olla varmoja, mitä raaka-aineita tekonurmessa tarkalleen on.
Parhaassa tapauksessa kaikki maton osat saadaan eroteltua ja muovit hyödynnettyä mekaanisen kierrätyksen avulla. Hankalaa on kuitenkin se, ettei Suomessa ole toimijoita, jotka palvelua tarjoaisivat. Erottelu, puhdistaminen ja uusiokäyttö maksaa. Auki on vielä, miten resurssitehokkaasta jatkokäsittelystä tehdään kaikille kentänomistajille houkuttelevaa. Kehittyvätkö uusiomateriaalien markkinat? Voiko julkinen sektori ohjata kentänomistajia kiertotalousratkaisujen äärelle?
Tulevaisuudessa tekonurmet voivat olla yhdestä muovista valmistettuja ja niiden kemiallinen kierrätys mahdollista, jolloin jatkokäsittely on vaivattomampaa ja taloudellisesti kannattavampaa. Siihen on kuitenkin vielä matkaa ja suurten toimijoiden, kuten Helsingin kaupungin, on näytettävä esimerkkiä. Vain sillä tavalla kenttien omistajat ja tekonurmipalveluita tarjoavat yritykset uskaltavat ottaa askeleita kohti entistä parempaa tekonurmien kiertotaloutta.
Kirjoittajasta
Erik Nyroos on projektiasiantuntija PlastLIFE-hankkeen Helsingin osuudessa, jossa keskitytään infra- ja viherpaikkarakentamisen muovien kiertotalouteen. Tekonurmiin hän sai ensikosketuksensa ala-asteella, kun kesälomapäivät kuluivat palloa potkiessa Brahen kentän silloisella hiekkatekonurmella.